Peruskoulusta valmistuttuani aloitin ammattikoulun ja sitä myötä suuntasin ravintola-alalle. Opiskelu ja pänttääminen eivät ole minua koskaan erityisemmin inspiroineet, joten lukio oli automaattisesti poissuljettu vaihtoehto. Ala valikoitui niinkin järkevistä syistä, että kyseisessä koulussa pääsisi ainakin syömään hyviä ruokia, ja kyseisen alan opetusta järjestettiin kotikunnassani. Lähimpään kaupunkiin, jossa olisi ollut saman alan opetusta, ei olisi ollut myöskään pitkä matka, mutta koska oman kunnan alueella oli helpompi pysyä, niin aloitinkin seuraavana syksynä oman kunnan ammattikolussa opintoni.
Heti ensimmäisen vuoden aikana ymmärsin, että tällä alalla en haluaisi työskennellä.
En kuitenkaan halunnut keskeyttää kouluani, koska luonteeseeni ei kuulu periksi antaminen, niin hyvässä, kuin huonossakin mielessä. Nyt haluan kuitenkint terottaa, etten kuitenkaan kadu opiskeluani tälle alalla. Se aika oli yhtä elämäni hauskointa aikaa, ja olisin monta mahtavaa muistoa köyhempi, jos en olisi kouluani suorittanut.
Nyt 6 vuotta valmistumiseni jälkeen, ihmettelen edelleen mitä haluaisin tehdä työkseni. Näihin kuuteen vuoteen on sisältynyt muutaman vuoden ajan oman alan töitä, omaa alaa sivuavia töitä, kokonaan eri alan töitä sekä erilaisia kursseja, joilla olen päässyt työharjoitteluiden kautta kokeilemaan pariakin erilaista alaa. Mutta ei. Omaa juttua vain ei ole löytynyt. Tälläkin hetkellä olen koulutustani vastaavissa töissä.
Nyt olen kuitenkin ajautunut siihen tilanteesen, että työterveyslääkärini puuttui peliin, erinäisten syiden vuoksi, ja antoi lausunnon, että ala ei ole minulle soveltuva, ja tiedossa olisi uuden alan opiskelu.
Tiedän sen, etten ole voinut hyvin näinä vuosina, kun olen ihmetellyt "tarkoitustani" tässä yhteiskunnassa, ja tehnyt vain jotakin, koska niin kuuluu tehdä. Nyt on helpottavaa tietää, että muutos tulee tapahtumaan, koska nyt sen on vain tapahduttava. On oikea aika.
Ehkä yksi syy siihen, etten tunne löytäväni omaa paikkaani, on siinä, että mitä ilmeisimminkin olen Indigo-ihminen, sekä ainakin jossakin määrin testien mukaan myös HSP, vaikka en ihan sillä stereotyyppisellä todella herkällä tavalla sellainen koe olevanikaan, mutta yhteneväisyyksiä kyllä löytyy paljonkin. Näistäkin toisella kertaa tuonnempana.
Hain tämän vuoden alussa erääseen ammattikouluun, mutta en saanut kutsua edes haastatteluihin, mikä tuntui kyllä pahalta iskulta kasvoihin. Olin silloin varma, että se olisi se oikea väylä unelmiin.
Koska aina luotan asioiden tapahtuvan niiden tarkoitetulla tavalla, päättelin, että ala ei ollut minua varten, tai sitten ajankohta oli väärä. Joka tapauksessa hautasin asian täysin.
Mutta mitä nyt sitten seuraavaksi?
Voi kun tietäisinkin varmaksi, mikä olisi itselle paras vaihtoehto. Olen käynyt tämän tyyppisiin asioihin erikoistuneen henkilön kanssa taustojani ja kiinnostuksen kohteitani läpi, ja nyt minulla on noussut kaksi alaa ylitse muiden esiin. Näin innostunut en ole ikinä ollutkaan mistään aloista.
Toisesta en ollut koskaan aiemmin kuullutkaan, ja toisesta minulla oli ollut erilainen käsitys. Voisin sanoa, että olen jo aika varma, että tulevaisuuteni tulee löytymään toisen näistä parissa. Ideaali tilannehan olisi, että voisin yhdistää nämä molemmat alat. Se ei kuitenkaan ole käytännössä mahdollista, ainakaan niin, että opiskelisin tältä istumalta ne molemmat. Eikä näitä kahta alaa oikein voisi soveltaa edes yhteen. Ongelmallista.
Kun tuota näihin asioihin perehtynyttä henkilöä tulin tapaamasta, mieheni vei minut töihini, jonka jälkeen hän lähti takaisin kotiamme kohti. Sain häneltä myöhemmin viestin, että hän oli matkalla nähnyt sattumalta vanhan automme, jonka vaihdoimme n. 1,5 vuotta sitten nykyiseemme. Syy, miksi tämä oli merkittävää tämän asian kannalta on se, että vanhan automme rekisterinumerot olivat 222. Enkeliluku siis. Se vahvisti tunteeni siitä, että nyt hamuilen edes oikeaan suuntaan.
Normaalisti fyysisesti ja henkisesti rankka työpäiväni sujui kuin tanssien, olo oli todella keveä. Sain myös vahvistuksen sillekkin asialle, että siihen oli hyvä syy, miksen päässyt alkuvuodesta hakemaani kouluun. Parempaa oli tulossa.
Olo on edelleenkin vallan mainio näiden kahden alan suhteen, nyt vain pitäisi tehdä jonkinlaista päätöstä niiden väliltä. Onneksi minulla on aikaa vielä asiaa pohtia, ja pelkästään jo se, että asia on jollakin tavalla edistynyt, tekee niin paljon helpomman olon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti